Logoblogi

Even kuvaEve Josefsson-Hämäläinen

Tietokirjailija, logoterapeutti LTI

 

 

 

 

Elokuvassa Tiistaisin Morrien luona uraputkessa rynnivä urheilutoimittaja, Mitch Albom, huomaa sattumalta televisiossa vanhan sosiologian professorinsa, Morrie Schwartzin, jota haastatellaan nopeasti etenevästä lihasrappeumataudista. Muistikuva idealistisesta yliopistoajasta ja läheisestä opettajasta sekä omat parisuhdeongelmat saavat nuoren miehen hakeutumaan professorin luo joka tiistai 14 viikon ajan, opettajan kuolemaan asti. Ystävysten filosofinen keskustelu etenee perimmäisiin asioihin: sairauden, vanhenemisen ja kuoleman, parisuhteen, rahan ja koko länsimaisen kulttuurin ympärille. Opettaja säkenöi henkisesti, vaikka riutuu fyysisesti.

Mitch kysyykin avoimesti opettajaltaan, eikö tämä tunne koskaan katkeruutta ollessaan noin sairas, vanha ja raihnainen.

-Ei, en tunne. Morrie antaa ymmärtää, että nyt hän voi elää kaiken kokemansa uudestaan, olla kaikenikäinen samaan aikaan.

Morrie haastaa oppilastaan tekemään asioita, jotka tulevat sydämestä. Silloin ei ole tyytymätön, ei ole kateellinen, ei haikaile kenenkään toisen tavaroita.

Opettaja kehottaa Mitchia matkimaan buddhalaisia. Kannattaa kuvitella joka päivä olalleen pikkulintu, joka kysyy: Onko tänään se päivä? Olenko valmis? Teenkö kaiken mitä minun pitääkin tehdä? Olenko se ihminen, joka haluan olla?

Tiistaisin Morrien luona -elokuvassa ja samannimisessä kirjassa on paljon yhteistä. Morrien mukaan uhka tekee ihmisistä pelokkaita ja ilkeitä. Se johtuu kulttuuristamme ja talousjärjestelmästämme. Nekin, joilla tässä järjestelmässä on työpaikka, tuntevat olonsa uhatuksi, koska pelkäävät menettävänsä sen. Uhan alla ihminen alkaa katsoa vain omaa etuaan. Hän tekee rahasta Jumalan.

Myös ”huippuihmisiin” on Morrien kokemusten mukaan turha yrittää tehdä vaikutusta. He mitätöivät sinut joka tapauksessa. Ja ihan yhtä turha on vaikuttaa ”pohjalla olijoihin.” He vain kadehtivat sinua. Asemasi turvin et pääse mihinkään. Vain avoimin sydämin pystyt liikkumaan tasaveroisena ihmisten parissa.

 

Voi olla, että elokuvassa vaikutti eniten oma isoisäni, jonka tunsin läheiseksi koko sen ajan, kun elimme yhdessä hänen kuudestakymmenestä yhdeksäänkymmeneen vuoteensa. Nyt olen itse kuusikymmentäkahdeksan vuotta muistellessani ehkä suurinta asiaa, jota hän painotti meille lapsenlapsilleen: ei koskaan mielivaltaa. Ja samaan pyrin itse omien lastemme kanssa.

Ralph Waldo Emerson on mielestäni Kokemuksia -esseessään kyennyt kiteyttämään saman sekä lapsen että aikuisen kannalta: ”Sielu on läsnä olevana kaikissa ihmisissä ja jokaisena elämän kautena. Se on aikuinen jo ihmislapsessa. Jos olen mielivaltainen, lapsi vastustaa tahtoani yhtä lujasti omalla tahdollaan ja sallii minun, jos haluan, halventaa itseni kurittamalla häntä, koska olen häntä voimakkaampi. Jos taas luovun tahdostani ja annan sielun olla riidanratkaisijana välillämme, niin hänen nuorista silmistään katselee minua sama sielu; hän kunnioittaa ja rakastaa minun kanssani.”

Olen tajunnut keskustelun ilon ja arvon myös oman lapsenlapseni, nelivuotiaan pojan kanssa. Tosin sielu -nimike on tuottanut vaikeuksia. Kesällä istuimme syömässä eväitä puistossa. Lähellemme istahti kaksi tärkeistä asioistaan keskustelevaa teiniä. Toinen keskeytti toisen:” Nyt lopeta, sieluun koskee!” Nelivuotiaan voileipäkäsi pysähtyi välittömästi:

-Muma, missä semmoiseen sieluun koskee?

-Tässä, sanon ja nostan mitään ajattelematta käden sydämen päälle.

Poika tekee samoin.

-Nii-in, hän myöntää, tässä hyppää joka kerta, kun joku huutaa ja karjuu mulle.

-Nii-in, minä myönnän.

Poika haukkaa jälleen. Onneksi tytöt eivät ehtineet ennen lähtöään kertoa näkevänsä asioitaan ”sielunsa silmin”. Vai olisiko Pikku Prinssin ”vain sydämellä näkee hyvin” pelastanut minut? Eikö jo Shakespeare pitänyt tärkeänä lasten kaltaisuutta? Kun hän vihdoin ja viimein päätti lopettaa uskomattoman laajan kirjoitustyönsä, hän oivalsi asioiden järjestyksen: ellei voi jälleen tulla lasten kaltaisiksi tai vielä mieluummin ole pysynyt heidän kaltaisenaan, on suunnattava ainakin mielentyyneyteen.

 

Viktor E. Frankl, jos kuka, painotti hyvää luovan, merkityksellisen kirjallisuuden ja elokuvien etsimistä sekä tutkimista. Myös Einsteinin mukaan jokaisen ihmisen on elämänsä aikana ratkaistava yksi suuri kysymys: elääkö hyväntahtoisessa vai pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa. Italo Calvino puolestaan puhuu leikkimielisen syvällisessä Näkymättömät kaupungit -kirjassaan Marco Polon suulla, miten meidän tulee lukea ja miksi: on oltava valppaina, tajuttava ja tunnistettava hyvän mahdollisuus, autettava sitä säilymään, annettava sille tilaa elämässämme.

Kukaan meistä ei voi tyrkyttää omia mielipiteitään toiselle. Jokainen voi kuitenkin tehdä kuten Lauri Järvilehto joulun 2014 lahjakirjassani Monenkirjavia kuvitelmia. Käytyään läpi tieteen, tarinoiden, uskon, unelmien, unien sekä yhteisen maailman, on filosofi Järvilehdolla käyttökelpoinen neuvo sinulle, joka et elä sellaisessa maailmassa, jossa haluat elää: luo oma maailmasi. Minulla on edelleen tallessa mustakantinen vihko, johon raapustin 1960-luvulla: ”En halua maailmaa sellaisena kun se on, vaan sellaisena kun sen pitää olla.” Myös Järvilehdon aamuhankaluudet unien myötä ovat tuttuja. Kouluaikana yritin saada mielenkiintoiselle unelle jatkoaikaa vaatimattomalla ”antakaa minun ensin katsella tämä uni loppuun” -pyynnöllä. Huonolla menestyksellä.

Jo Descartes kätkeytyi kammioonsa pohtimaan, voiko koskaan varmasti tietää onko todellisuutena pitämämme unta vai päinvastoin. Tässä me vain porhallamme kännyköitämme klikkaillen kukin omalla pienellä janan pätkällämme, muttei meillä ole minkäänlaista mahdollisuutta klikata sen paremmin syntymämme kuin kuolemamme taakse.

Neurologi Antonio Damasion mukaan kenties korvaamattomin asia, minkä ihmisinä voimme tehdä jokaisena elämämme päivänä, on muistuttaa itseämme ja muita monimutkaisuudestamme, hauraudestamme, äärellisyydestämme ja ainutlaatuisuudestamme

Tammikuun 2015 puolessa välissä haastateltiin Suomen Kuvalehdessä hoitokotiin muuttaneita vanhuksia. Rakkaita muistoja. Kaipuuta. Myös kuolemasta haluaisi puhua läheisilleen, mutta lapset sanovat nopeasti:” Ai, sulla on tollasia mielessä ja ehdottavat, että puhuisin jostakin muusta.” Mutta pitäähän kuolemastaan saada puhua, vanhukset toivovat. Muistan kun haastattelin 96-vuotiasta ihmepuutarhuria, kauan tuntemaani Ester-tätiä. Hän kertoi, että pappi kävi jo kahdeksalta ja pankinjohtaja yhdeksältä. Kumpikin toivotti pitkää ikää. Hän siihen, että älkää hyvä mies minulle enää semmoista kasvua toivoko.

Vanha ihminen tietää kyllä normaalisti, milloin on olemassaolonsa loppumetreillä. Hän tietää olevansa vain päältä vanhentunut. Sisällään hän kantaa yhä virkeää tytönhupakkoa tai touhukasta kalastajapoikaa. Hän tietää olevansa kaikenikäinen samaan aikaan.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>