Eksistenssianalyysi ja logoterapia

Kirjoituksessaan ”Grundriß der Existenzanalyse und Logotherapie” (Eksistenssianalyysin ja logoterapian perusteet) Frankl (1998b, 57–58) määrittelee eksistenssianalyysin ja logoterapian suhteen:
Logoterapia ja eksistenssianalyysi ovat kumpikin yhden ja saman teorian puolia. Ja tosin logoterapia on psykoterapeuttinen työskentelymenetelmä, kun taas eksistenssianalyysi esittää antropologista tutkimussuuntausta.

Logoterapia ja eksistenssianalyysi kuvaavat samaa asiaa eri puolilta, sillä logoterapia tarkoittaa franklilaista toimintamenetelmää ja eksistenssianalyysi sen perustana olevaa teoriarakennelmaa. Yleistäen voidaan sanoa, että eksistenssianalyysi muodostaa logoterapian perustan. Frankl käyttää termejä myös epäjohdonmukaisesti, sillä toisinaan hän tarkoittaa kummallakin näistä termeistä sekä teoriaa että terapiaa. (Ks. Nurmela 2001, 39–42.)

Frankl alkoi kehittää teoriaansa 1920-luvulla. Logoterapia-termiä hän käytti ensimmäisen kerran vuonna 1926. Vuodesta 1933 lähtien hän käytti termiä ’eksistenssianalyysi’. (Frankl 1995, 44.)

Yleisesti määriteltynä eksistenssianalyysi tutkii olemassaoloa ja elämää ja sen mieltä. Eksis-tenssianalyyttisen työskentelyn keskeinen tavoite on vapauden tiedostaminen, eli sen mahdolli-suuden tiedostaminen, että asian ”ei-täydy-vain-olla-näin” vaan että se ”voi-myös-aina-olla-toisin.” Henkinen, vapaus ja vastuullisuus ovat ihmisen olemassaolon kolme perusilmiötä (Urphänomene). Ne eivät redusoidu muiksi ilmiöiksi, eikä niitä voida johtaa muista ilmiöistä. (Frankl 1959, 99.)

Eksistenssianalyysiaan Frankl lähti kehittämään tehden tietoisen eron Freudin psykoanalyysiin ja Adlerin yksilöpsykologiaan (ks. luku 5.1). Ihmiskäsityksen perustana eksistenssianalyysissa on Max Schelerin antropologia. Eksistenssianalyysin ytimenä on käsite ’eksistenssi’. Tässä yhteydessä se merkitsee tarkoituksen sisältävää, vapaudessa, itseuskollisuudessa (Selbsttreu, Authentizität) ja vastuullisuudessa muodostunutta elämää. ’Eksistenssi’ tarkoittaa siten enemmän kuin itsestään tapahtuvaa elämän kulkua ja vaihtelua : ’olla olemassa’ tarkoittaa henkilön ja häntä ympäröivän maailman välistä aktiivista toimintaa ja dialogista vaihtoa, ihmisen suuntautumista itsen ulkopuolelle.

Frankl painottaa, että jo sana eksistoida tarkoittaa alun perin ’astua itsestä ulos’. Hänen mukaansa ihmisen perusominaisuus on ’ex-sistoiminen’ eikä ’in-sistoiminen’ eli itsen tarkkailu ja kääntyminen sisäänpäin. (Ks. kuva 3.) ’Ex-sistoiminen’ tapahtuu hengessä. Eksistenssi tarkoittaa sitä erityistä olemisen tapaa, jolla nimenomaan ihminen on olemassa.

 

Kuva 3. Eksistenssi

Kuva 3. Ex-sistieren < lat. ’astua ulos’ (Kuvan lähde: Frankl 1998a, 61)

 

Frankl toteaa:

Ihminen on aina jo suuntautunut oman itsen ulkopuolelle. Se, mihin hän suuntautuu, voi olla juuri tarkoitus, jonka hän täyttää tai toinen inhimillinen olento, jonka hän kohtaa. Niin tai näin: Ihmisenä oleminen kurottautuu aina itsen ulkopuolelle ja juuri siinä tapahtuva itsen transsendenssi on olennaisinta inhimillisessä olemassaolossa. (Frankl 1989, 15.)

Tässä Frankl esittää, mitä hän tarkoittaa itsen transsendenssilla: Se on ihmisen kyky suuntautua johonkin tai johonkuhun itsen ulkopuolella olevaan ja unohtaa samalla itsensä. Näin voi tapahtua esimerkiksi rakastamalla toista ihmistä, toimimalla jonkin aatteen hyväksi tai palvelemalla Jumalaa. Frankl lainaa usein Kierkegaardia, joka totesi: ”Ihmisellä ovi onneen aukeaa ulospäin.” Se voi tarkoittaa kahta asiaa. Toisaalta, mitä enemmän ihminen sulkeutuu sisäänpäin ja mitä tiukemmin hän vetää oven kiinni perässään, sitä vaikeampi toisten ihmisten on tulla hänen luokseen ja hänen päästä ulos yhteyteen muiden kanssa. Toisaalta se, joka yrittää rynnätä suoraa päätä ulkoa sisään, ei onnistu, koska ovi lukkiutuu tällöin vain entistä tiukemmin. On siis itse suuntauduttava ulospäin. – Itsen transsendenssi on mahdollista lapsillakin.

Seuraava esimerkki osoittaa, miten esikouluikäinen lapsi kykenee suuntautumaan itsestä poispäin.

Noin kuusivuotias Barbara leikkii lempinukellaan lastentarhan leikkinurkkauksessa. Jo edelli-sestä päivästä asti hän on hoitanut juuri tätä tiettyä nukkea. Nyt Claudia tulee leikkinurkkaukseen ja haluaa leikkiinsä juuri tämän Barbaralla olevan nuken eikä mitään muuta. Ensin Barbara kieltäytyy antamasta sitä. Claudia alkaa tulla kärsimättömäksi ja hän alkaa itkeä. Barbara antaa hänelle nuken ja sanoo: ”Ei sinun tarvitse itkeä, oikeastaan olet oikeassa: minä olen leikkinyt tällä nukella riittävän kauan, ota sinä vaan se.” Leikkitoverinsa hyväksi tai oikeudenmukaisuuden vuoksi Barbara ottaa etäisyyttä omiin haluihinsa, tarpeisiinsa ja käyttäytymiseensä. Hänen toiminnassaan itsestä etääntyminen liittyy itsen transsendenssiin, niin kuin asia yleensä usein on. (Wicki 1990, 24.)

Itsen transsendenssi ilmenee inhimillisten ilmiöiden intentionaalisuutena, mistä mm. Husserl ja Franz Brentano ovat kirjoittaneet. Ihmisen toiminnan intentionaalisuus on keskeinen eksistenssianalyysin ja logoterapian lähtökohta. Toiminnassaan ihminen suuntautuu ennen kaikkea kohti arvoja.

Franklin (1996a, 199) mukaan ihmisenä oleminen on aina myös toisin olemista, muuksi tulemista:

Sillä koskaan ihminen ei ”ole” – aina hänestä vasta ”tulee”; koskaan hän ei ole joku, joka saisi sanoa itsestään: Minä olen, se joka olen – aina hän on joku, joka voi itsestään vain sanoa: Minä olen se miksi minä tulen – tai: Tulen siksi mikä olen – ”tulen” aktuaalisesti siksi mikä minä potentiaalisesti ”olen”.

Tämän perusteella on Franklin usein lainaama Goethe-sitaatti kasvatuksen kannalta tärkeä:

”Jos suhtaudumme ihmisiin sellaisina kuin he ovat, teemme heistä huonompia. Jos kohtelemme heitä niin kuin he olisivat sitä, mitä heidän pitäisi olla, saatamme heitä niin pitkälle kuin heitä yleensä voidaan saattaa.” (Frankl 1998b, 27.)

Koska Frankl käytti termejä ’logoterapia’ ja ’eksistenssianalyysi’ epäjohdonmukaisesti, tarkoitetaan tässä tutkimuksessa tästä lähtien sanalla logoterapia eksistenssianalyysin ja logoterapian muodostamaa yhtä kokonaisuutta.

Kreikankielinen sana ’logos’ merkitsee ’tarkoitusta’, ’mieltä’, ’järkeä’, ’oppia’ ja ’sanaa’.

Logoterapia onkin terapiaa logoksen eli tarkoituksen avulla, ei tarkoitusta terapian avulla, kuten tavallinen psykoterapia. Frankl sanoo, että logoterapia johtaa tarkoituksettomuudesta tarkoitukseen (tarkoitusoppiin): ”Von der Sinnleere zu einer Sinnlehre.” Franklin työskentelyn lähtökohtana on kysymys, miten ihmistä voidaan auttaa tarkoituksen löytämisessä pakottamatta häntä hyväksymään terapeutin maailmankatsomukselliset ajatukset. (Böschemeyer 1986, 40.)

Logoterapia keskittyy inhimillisen olemassaolon tarkoitukseen ja ihmisen tarkoituksenetsintään. Logoterapian mukaan ihmistä ensisijaisesti motivoiva voima on tahto löytää tarkoitus elämälleen. (Frankl 1985a, 121.) Tämä tarkoitus on ainutlaatuinen ja ihmiselle ominainen siten, että vain hän itse voi sen toteuttaa ja hänen on se itse myös toteutettava (emt.). Franklin mukaan olemassaolomme tarkoitus ei ole meidän itsemme keksimää, vaan me päinvastoin löydämme sen (Frankl 1983a, 92; 1996a, 199).

Logoterapia näkee ihmisessä olennaisena sen, että ihminen suuntautuu arvoihin ja että hän haluaa muovata elämänsä tarkoituksen sisältäväksi eli mielekkääksi. Siksi logoterapia on Kurzin ja Sedlakin mukaan psykiatrian ja psykoterapian lisäksi merkittävää myös kasvatustieteelle, sielunhoidolle ja työelämälle (Kurz & Sedlak 1995, 13).

Psykoanalyysi on syvyyspsykologiaa; se etsii syitä ja tiedostamatonta psyykestä ja menneisyydestä. Logoterapia on puolestaan korkeuspsykologiaa, sillä se etsii arvoja, päämääriä ja tarkoituksia nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Se eroaa muista psykoterapiasuunnista eniten moti-vaatiokonseptinsa takia: se asettaa monesti tärkeänä pidetyt onnellisuus- ja itsensätoteuttamis-filosofiat kyseenalaiseksi. (Lukas 1997, 39.) Onnellisuus ja itsensä toteuttaminen seuraavat Franklin mukaan sivutuotteina, kun ihminen suuntautuu itsen ulkopuolelle ja unohtaa itsensä.

Onnellisuus- ja itsensätoteuttamisfilosofioiden sijaan tahto tarkoituksen löytämiseen on logoterapian motivaatioteorian keskeinen tekijä. Sen mukaan jokaisella ihmisellä on syvällä sisimmässään pyrkimys tarkoituksen löytämiseen. Tämä pyrkimys tarkoituksellisuuteen koostuu sisäisestä osasta – pyrkimyksestä tarkoituksen täyttämiseen – ja ulkoisesta osasta – hetken tarkoituksen tajuamisesta. Nämä kohtaavat toisensa. Franklin mukaan tarkoituksen tarve ei ole vain uskon asia vaan myös tosiasia. Tieteelliset tutkimukset ovat hänen mukaansa vahvistaneet, ”että tarkoituksen tarve on todellakin erillinen tarve, jota ei voida palauttaa muihin tarpeisiin, ja että se on enemmässä tai vähemmässä määrin olemassa kaikissa ihmisissä.” (Frankl 1980, 30.) Frankl lainaa tuekseen myös Abraham Maslow’ta , joka kirjoitti 1966: ”I agree entirely with Frankl that man’s primary concern is his will to meaning.” (Olen täysin samaa mieltä Franklin kanssa siitä, että ihmisen ensisijainen pyrkimys on halu löytää tarkoitus. Frankl 1966, 42.) – Franklin mukaan tarve löytää tarkoitus ei ole pelkästään aidon inhimillisyyden ilmaus, vaan luotettava mielenterveyden kriteeri (Frankl 1980, 33).

”Tahto tarkoituksen löytämiseen” -peruslähtökohdan lisäksi logoterapia rakentuu kahdelle ak-sioomalle, joita ovat elämän tarkoitus tai tarkoituksellisuus ja tahdon vapaus. Elämän tarkoi-tuksellisuuden aksioomasta seuraa logoterapian käsitys, että elämällä on ehdoton tarkoitus, joka ei häviä missään olosuhteissa. Tosin toisinaan elämän tarkoitus ei ehkä ole ihmisen järjellä ymmärrettävissä. Vaikka elämän tarkoituksellisuus täyttää koko ihmisen, sitä on kuitenkin aika ajoin uudelleen hahmoteltava ja etsittävä. (Lukas 1986, 7). Franklin mukaan jokaisen ihmisen elämällä on tietty, täsmällinen tarkoitus riippumatta siitä, onko ihminen itse siitä tietoinen vai ei. Frankl toteaa, että ei ole ainuttakaan elämäntilannetta, joka olisi tarkoitukseton. Siten myös näennäisesti negatiiviset olemassaolon puolet, erikoisesti traaginen kolmikko: kärsimys, syyllisyys ja kuolema, voidaan muuttaa positiiviseksi eli suoritukseksi, kun ne kohdataan oikein. (Frankl 2002a, 32. Ks. traagisesta kolmikosta Frankl 1996a, 58–62. Kärsimyksen kohtaamista käsitellään tässä tutkimuksessa myöhemmin.) – Tahdon vapaus ilmenee puolestaan selkeimmin siinä, että ihmisellä on vapaus valita suhtautumisensa eri asioihin ja olosuhteisiin. Hän voi myös halutessaan muuttaa käyttäytymistään tai asennoitumistaan eri tilanteissa.

Logoterapian oppirakennelman painopisteet voidaan esittää pylväikkönä (ks. kuva 4). Logoterapian ihmiskäsitys rakentuu ihmisen tahdonvapaudelle, joka on aksioomana logoterapian antropologisia perusteita. Tahto tarkoituksen löytämiseen on sen psykoterapiamenetelmien lähtökohta. Kaikissa olosuhteissa säilyvä elämän tarkoitus kuuluu aksioomana logoterapian maailmankuvaan eli sen filosofiaan. (Lukas 1986, 8.) Kuva 4 esittää sitä, miten logoterapia rakentuu näiden kolmen pylvään varaan ja miten se jakautuu antropologiaan, psykoterapiaan ja filosofiaan.

 

Kuva 4. Logoterapian oppirakennelma

Kuva 4. Logoterapian oppirakennelman painopisteet (Kuvan lähde: Lukas 1998, 18)

 

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan logoterapiaa lähinnä antropologiana ja filosofiana, jolloin sen ihmiskäsityksen ja maailmankuvan merkitys korostuvat. Logoterapian oppirakennelman yksi on-gelmakohta on, että logoterapia rakentuu ihmiskäsityksen ja maailmankuvan perustana oleville kahdelle aksioomalle (tahdon vapaus ja elämän tarkoitus). Nämä aksioomat on hyväksyttävä an-nettuina ja voimassaolevina, mikä ei ole ongelmatonta: Niiden välttämättömään voimassaoloon voidaan suhtautua myös kielteisesti tai kriittisesti. Tähän asiaan palataan vielä luvussa 13. Koska käytännön logoterapia on vaikutuksiltaan psykoterapeuttista, käsitellään tässä tutkimuksessa logoterapiaa jonkin verran myös psykoterapiana.

Esitellessään Franklin oppirakennelmaa Böschemeyer (1986b, 45) toteaa, että logoterapia edellyttää ihmisen kahta määrittävää ominaisuutta, ”fundamentaalis-antropologista” todellisuutta eli ihmisen kykyä itsen transsendenssiin ja itsestä etääntymiseen. Näistä erityisesti itsen transsendenssia käsiteltiin edellä, mutta siihen palataan vielä Scheler-luvussa. Itsestä etääntymisellä tarkoitetaan puolestaan ihmisen kykyä ja mahdollisuutta nousta oman itsen ja tilanteen yläpuolelle, jolloin ih-minen voi tarkastella olosuhteita ja itseään ikään kuin ulkopuolisen silmin. Tehokas keino itsestä etääntymiseen on huumorin käyttö (ks. luku 8.3.6).

Lauri Pykäläinen. Artikkeli on luku 5.2 Pykäläisen väitöskirjasta vuodelta 2004. Väitöskirjan nimi on Ihmiskäsitys, arvot ja kasvatus Franklin ja Böschemeyerin logoterapioissa.

 

 

 

Comments are closed.