Logoterapiaa käsitteleviä artikkeleita

Artikkelit edustavat kirjoittajiensa näkemyksiä. Ne kuvaavat, kuinka monesta lähtökohdasta logoterapiaa voi lähestyä ja miten sitä voi soveltaa.

JOHDANTOTEKSTI LUKIJALLE | FRANKLISTA LISÄÄ | EKSISTENSSIANALYYSI JA LOGOTERAPIA | FRANKLIN JUUTALAISUUDEN MERKITYS LOGOTERAPIALLE | ELÄMÄ ON ELÄMISTÄ VARTEN


 

Johdantoteksti lukijalle

Teksti on TT, dosentti Risto Nurmelan johdantoteksti lukijalle teoksessa Logoterapia – avain mielekkääseen elämään, Kustantanut Lyhytterapiainstituutti OY, vuonna 2005.

Victor E. Franklin henkilöhistoriaa

Viktor FranklViktor E. Franklin lyhyt esittely itsestään kuului: ”Juutalainen hermolääkäri Wienistä, teoriat testattu Auschwitzissa ja Dachaussa”. Tällä hän halusi korostaa, että hän ei ollut teologi vaan lääkäri, ei kristitty vaan juutalainen. Samalla korostuivat keskitysleirikokemuksen ratkaiseva vaikutus hänen ajatteluunsa sekä hänen rakkautensa Wieniin. Siellä hän syntyi vuonna 1905 ja kuoli 1997. Hänen vanhempansa olivat tulleet Wieniin ennennäkemättömän muuttoaallon mukana: juutalaisten lukumäärä nousi 50 vuodessa 6000:sta 175 000:een. Kaupungin lääkäreistä oli vuonna 1930 tasan puolet juutalaisia. Uusi lääketieteen ala, psykiatria, jonka synty on oleellisesti sidoksissa Wieniin, oli vahvasti juutalaisten hallitsema. Alkuajan suurimpia vaikuttajia olivat Sigmund Freud ja Alfred Adler, joihin molempiin nuori Frankl oli henkilökohtaisesti yhteydessä. Hän valmistui lääketieteen tohtoriksi vuonna 1930. Tässä vaiheessa hänen siteensä sekä Freudiin että Adleriin olivat kuitenkin jo murtuneet.

Toisen maailmansodan sytyttyä Frankl pysyi Wienissä vuoteen 1942 asti, jolloin hänet vanhempiensa ja vaimonsa kansa siirrettiin keskitysleiriin. Kolmen vuoden koettelemusten jälkeen hänelle koitti vapaus, kun amerikkalaiset joukot huhtikuussa 1945 vapauttivat Dachaun leirin Baijerissa. Kaikki hänen lähiomaisensa pikkusiskoa lukuun ottamatta olivat kuolleet. Nyt Franklilla oli edessä ehkä vielä kovempi koettelemus. Toivo rakkaiden jälleennäkemisestä oli pitänyt hänet hengissä vankeuden aikana. Toistakymmentä vuotta itsemurhien ehkäisyn parissa työskennellyt psykiatri oli nyt itse lähellä päättää elämänsä epätoivon vallassa. Hän sai tarttua toiseen päämäärään, joka olisi antanut hänelle tarkoituksen yrittää säilyä hengissä: kirjan julkaisemiseen. Ymmärtäessään, että hän pian joutuisi keskitysleiriin, hän oli kirjannut ajatuksensa psykoterapiasta kirjaksi. Auschwitzissa käsikirjoitus riistettiin häneltä, ja näin ainoa mahdollisuus säilyttää sen sisältö jälkipolville oli kirjoittaa se uudelleen. Syksyllä 1945 Frankl saneli kirjansa Ärztliche Seelsorge (Olemisen tarkoitus). Se ilmestyi vuoden 1946 alussa ensimmäisenä Itävallassa sodan jälkeen julkaistuna kirjana ja myytiin loppuun parissa päivässä. Kirja on saksankielisenä ilmestynyt kaikkiaan kymmenenä painoksena.

 

Elämällä on tarkoitus

Olemisen tarkoitus -kirjassaan Frankl ensi kerran esittelee perusteellisesti luomansa psykoterapiasuuntauksen eli logoterapian. Logoterapian keskeisin ajatus on se, että elämän tarkoituksen tunteminen on mielenterveydelle ratkaisevaa. Tällä ei tarkoiteta elämän tarkoitusta yleensä, vaan kunkin oman elämän hetkittäistä tarkoitusta. Franklin mukaan elämä ei koskaan lakkaa olemasta mielekästä. Jokaisen ihmisen elämällä on joka tilanteessa tietty tarkoitus. Ei ole myöskään kyse siitä, että keksittäisiin elämälle jokin tarkoitus, vaan että tullaan tietoiseksi jo olemassa olevasta tarkoituksesta. Nämä ajatukset Frankl muotoili jo artikkeleissaan 1930-luvulla, joten ne eivät siis ole syntyneet keskitysleirissä, mutta ne ovat läpäisseet siellä tulikokeensa.

 

Henkinen ulottuvuus

Toinen Franklin keskeisistä ajatuksista on ihmisen henkinen ulottuvuus. Hän arvostelee perinteistä psykoanalyysiä siitä, ettei se ota tätä huomioon. Ihminen on enemmän kuin viettiensä ohjaama psyykkis-fyysinen olento. Freudin mukaan ihmistä ohjaa tahto mielihyvään ja Adlerin mukaan tahto valtaan. Näiden yläpuolelle Frankl asettaa tahdon tarkoitukseen. Sen hän liittää ihmisen henkiseen ulottuvuuteen. Henkinen ulottuvuus erottaa ihmisen eläimistä. Vaikka logoterapia kohoaakin psyykkistä korkeampaan ulottuvuuteen, Frankl ei väitä sen korvaavan psykoterapiaa vaan pitää sitä psykoterapian täydentäjänä. Hän piti Freudia alansa huippuna, mutta kuvasi suhdetta myös näin: Freud on jättiläinen, mutta se joka istuu hänen harteillaan näkee häntä pidemmälle.

 

Luovat arvot, elämys- ja asennearvot

Elämän tarkoituksen ihminen löytää Franklin mukaan arvojen täyttämisessä. Arvot jakaantuvat luoviin, elämys- ja asennearvoihin. Luovat arvot koostuvat kaikesta siitä, mitä ihminen tekee ja luo elämänsä eri vaiheissa. Elämysarvoja toteutetaan nauttimalla niistä positiivisista kokemuksista, joita elämä meille tarjoaa. Asennearvot puolestaan liittyvät tilanteisiin, joissa ihmistä kohtaa kärsimys jota ei voi väistää. Silloin on kyse siitä, miten ihminen suhtautuu vääjäämättömään kohtaloon.

 

Ihmisyyden rajalla -kirja

Heti sodan jälkeen Frankl julkaisi myös kirjan Ein Psycholog erlebt das Konzentrationslager, jossa hän analysoi keskitysleirikokemuksiaan. Alkuperäislaitoksesta ei tullut menestystä, mutta sittemmin sen englanninkielistä versiota Man’s Search for Meaning (suom. Ihmisyyden rajalla) on myyty 9 miljoonaa kappaletta. Vankeudessa Frankl täytti 40 vuotta ja oli jo kokenut psykiatri. Keskitysleirissäkin hän onnistui organisoimaan verkoston, jonka tehtävänä oli estää vasta leirille saapuneiden itsemurhat. Kirjassaan hän tekee havaintoja niin vankitoveriensa kuin omistakin reaktioistaan epäinhimillisissä oloissa jatkuvassa kuolemanvaarassa. Koskettavaa on hänen oma kamppailunsa elämänhalun säilyttämiseksi.

 

Uskonto

Frankl oli syvästi uskonnollinen juutalainen, mutta logoterapia on saanut runsaasti vastakaikua myös kristillisellä taholla. Hän kuitenkin korosti, että logoterapia ei ole uskontoa eikä kilpaile sen kanssa. Se auttaa sekä terapeuttia että asiakasta heidän uskonnostaan riippumatta. Toisaalta Frankl muutamissa yhteyksissä 1940-luvulla huomautti, että hän halusi haastaa kirkolliset piirit, koska ne eivät kyenneet välittämään ihmisten tarvitsemaa sielunhoitoa. On selvä, että logoterapia muodostaa haasteen yhtä lailla dogmaattisesti jähmettyneelle uskonnolle kuin ehdottomalle ateismille. Frankl korosti läpi elämänsä ja iän karttuessa yhä enemmän, että ihmiselle on täysin mahdotonta kuvitella tietävänsä tuonpuoleisesta mitään, koska se on kokonaan käsityskyvyn ulottumattomissa. Hän arvosti kristinuskoa suuresti, mutta piti kiinni juutalaisuudesta ja piti näitä kahta uskontoa samanveroisina.

Vaikka logoterapia ei olekaan uskontoa, on ilmeistä, että Franklin juutalaisuus on vaikuttanut logoterapiaan. Myös Freudin juutalaisuuden merkitys psykoanalyysille on todettu. Yksi Franklin keskeisistä korostuksista on ihmisen tahdonvapaus. Ihminen ei ole viettiensä vanki, vaan vapaa päättämään elämästään. Ja jos ihmisen tahdonvapautta Jumalan suhteen ei kunnioiteta, uskonto on Franklin mukaan petosta. Oppi tahdonvapaudesta on yksi juutalaisuuden perusteista ja myös yksi oleellinen ero kristillisen ja juutalaisen ihmiskäsityksen välillä. Paradoksaalista tässä on se, että näin Frankl siis vastusti juutalaisen kollegansa Freudin näkemyksiä itse asiassa juutalaisin perustein. Myös Franklin näkemys elämysarvoista heijastaa juutalaisuutta, jossa pidetään ihmisen suoranaisena velvollisuutena nauttia siitä mitä elämä tarjoaa.

 

Logoterapia tämän päivän yhteiskunnassa

Yksi Franklin korotuksista oli, että yhteiskunnissa, joissa miltei kaikki aineelliset tarpeet on tyydytetty, leviää tarkoituksettomuuden tunne. Tämä näkyy esimerkiksi lisääntyvinä itsemurhina. Suomi kuuluu nimenomaan näihin maihin, minkä vuoksi Franklin ajatukset elämän tarkoituksesta koskettavat juuri meitä. Tarkoituksen korostaminen saattaa kuulostaa tyypilliseltä korkeasti koulutetun ihmisen ajatukselta. Liukuhihnan äärellä työskentelevä voi kokea sen jopa vaatimukseksi, joka tekee raskaasta elämästä vieläkin raskaampaa. Tämä ei kuitenkaan vastaa Franklin näkemystä. Hänen mukaansa ratkaisevaa on ihmisen oma suhtautuminen työhönsä tai työttömyyteensä: esimerkiksi suutari joka rakastaa työtään, elää mielekkäämpää elämää kuin professori, joka ei koe olevansa oikealla paikalla. Toinen Franklin esimerkki kertoo toiminnastaan palkitusta jäteauton kuljettajasta, joka vuosikaudet oli poiminut roskista rikkinäisiä leluja, korjannut ne ja lahjoittanut ne varattomien lapsille.

Sivun alkuun


 

Franklista lisää

Artikkelin kirjoittaja TT Risto Nurmela on Vanhan Testamentin eksegetiikan dosentti Åbo Akademissa.

 Viktor E. Frankl
  • Neurologi ja psykiatri, *26.3.1905 Wienissä, †2.9.1997 Wienissä.
  • Vanhemmat tsekkiläissyntyisiä juutalaisia.
  • Lääketieteen tohtori 1930
  • Filosofian tohtori 1949
  • Neurologian ja psykiatrian professori Wienin yliopistossa 1955
  • Logoterapian professori United States International University’ssa 1970
  • Eksistenssianalyysin ja logoterapian perustaja.

 

Frankl kiinnostui psykologiasta jo koululaisena ja oli kirjeenvaihdossa Sigmund Freudin kanssa, joka myös julkaisi Franklin ensimmäisen tieteellisen artikkelin Internationale Zeitschrift für Psychoanalyse’ssa v. 1924. Tämän jälkeen Frankl liittyi Alfred Adlerin koulukuntaan, mutta etääntyi siitä v. 1927, palaamatta kuitenkaan Freudin oppisuuntaan. Keskeistä hänen psykoterapeuttisessa ajattelussaan on ajatus tarkoituksesta. Psykoterapeutin tehtävä on auttaa asiakasta löytämään elämänsä tarkoitus. Elämän tarkoitus on jokaiselle ja kullekin elämäntilanteelle ominainen, ”ainutlaatuinen ja ainutkertainen”. Ihminen ei Franklin mukaan itse voi päättää mikä on hänen elämänsä tarkoitus; se on jo määrätty, ja kunkin tehtävänä on päästä siitä selville. Ihmisen tulee suuntautua johonkin joka on hänen itsensä ulkopuolella, toiseen ihmiseen tai aatteeseen (itsen transsendenssi). Kysymys on ”kopernikaanisesta käännöksestä”: ei ole kysymys siitä, mitä odotamme elämältä, vaan siitä mitä elämä odottaa meiltä. Ihmisen tulee toteuttaa luovia, elämys- ja asennearvoja löytäen näin elämänsä tarkoituksen.

Frankl edusti kolmijakoista ihmiskuvaa, minkä mukaan ihminen koostuu ruumiista, sielusta ja hengestä. Nämä muodostavat hänen mukaansa ihmisolon ulottuvuudet, joista henki on ihmiselle omintakeinen. Rajanveto sielun ja hengen välillä on Franklin mukaan tehtävä mahdollisimman jyrkäksi. Vietit hallitsevat ruumista ja sielua, joita henki voi vastustaa (hengen uhmavoima). Myös mielisairaan henki pysyy terveenä, sillä se ei voi sairastua. Toisin kuin ruumis ja sielu henki on kuolematon.

Frankl kutsui oppisuuntaansa logoterapiaksi (kreikan ”logos” -sanasta joka tarkoittaa mm. tarkoitusta) ja eksistenssianalyysiksi. Nämä nimikkeet merkitsevät suurelta osin samaa, mutta tarkka rajaus niiden välillä on epäselvä; alla pitäydytään logoterapia-nimikkeeseen. Frankl kehitti paradoksaalisen intention ja dereflektion psykoterapeuttiset tekniikat. Edellä mainittu perustuu siihen, että asiakasta kehotetaan tietoisesti tekemään sitä mitä hän pelkää tekevänsä, esim. änkyttämään, mikä tällöin voikin ”epäonnistua”. Jälkimmäinen perustuu siihen, että asiakas, sen sijaan että hän kaikin keinoin pyrkisi saavuttamaan jotain, keskittyy johonkin muuhun. Uneton ei yritä epätoivoisesti nukahtaa, vaan ajattelee esim. menneen päivän miellyttäviä kokemuksia tai laskee lampaita, mitä tehdessään hän todennäköisesti nukahtaa.

Frankl oli juutalainen, ja siksi Itävallan liittäminen Natsisaksaan v. 1938 merkitsi hänen elämälleen suurta muutosta. Hän ei enää saanut toimia lääkärinä, vaan vain ns. Judenbehandlerina, joka sai ottaa vastaan vain juutalaisia potilaita, ja hänen lääketieteellisiä artikkeleitaan ei enää julkaistu Saksan valtakunnassa. Vuosina 1942–45 hän oli vankina keskitysleireissä, ja hänen vaimonsa, vanhempansa ja vanhempi veljensä kuolivat. Sodan jälkeen hän palasi Wieniin ja alkoi jälleen työskennellä neurologina ja psykiatrina. Logoterapian keskeiset teoriat hän loi jo 1930-luvulla; hänen omien sanojensa mukaan hänen teoriansa oli ”testattu Auschwitzissa ja Dachaussa”. Ennen keskitysleiriin joutumistaan hän oli saanut valmiiksi Ärztliche Seelsorge (suom. Olemisen tarkoitus) -kirjansa käsikirjoituksen. Vapautumisensa jälkeen hän rekonstruoi kirjan laajentaen sitä, mm. luvulla keskitysleirin psykologiasta. Hänen tunnetuin teoksensa on kuitenkin keskitysleirikuvaus Man’s Search for Meaning (suom. Ihmisyyden rajalla), jota on myyty yli 9 miljoonaa kappaletta.

Frankl ei katsonut logoterapian korvaavan psykoterapiaa, vaan täydentävän sitä. Hän asetti syvyyspsykologian rinnalle ”korkeuspsykologian”. Hän ei pitänyt logoterapiaa uskonnollisena terapiana, mutta käsitteli usein uskonnollisia kysymyksiä. Hänen kirjansa Tiedostomaton Jumala teemana on psykoterapia ja uskonto. Logoterapia on saanut myönteisen vastaanoton myös kristillisellä taholla. Itse Frankl pysyi lopun ikäänsä uskollisena juutalaisuudelle. Kirjoissaan hän viittaa toistamiseen holokaustiin. Hän otti myös kantaa keskustelussa holokaustista, pyrki sovintoon juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä ja torjui ajatuksen saksalaisen joukkosyyllisyydestä.

Frankl teki 92 matkaa USA:han, mutta Wien pysyi hänen asuinsijanaan.

Sivun alkuun


 

Eksistenssianalyysi ja logoterapia

Artikkeli on luku 5.2 Lauri Pykäläisen väitöskirjasta vuodelta 2004. Väitöskirjan nimi on Ihmiskäsitys, arvot ja kasvatus Franklin ja Böschemeyerin logoterapioissa.

Kirjoituksessaan Grundriß der Existenzanalyse und Logotherapie1 (Eksistenssianalyysin ja logoterapian perusteet) Frankl (1998b, 57–58) määrittelee eksistenssianalyysin ja logoterapian suhteen:
Logoterapia ja eksistenssianalyysi ovat kumpikin yhden ja saman teorian puolia. Ja tosin logoterapia on psykoterapeuttinen työskentelymenetelmä, kun taas eksistenssianalyysi esittää antropologista tutkimussuuntausta.

Logoterapia ja eksistenssianalyysi kuvaavat samaa asiaa eri puolilta, sillä logoterapia tarkoittaa franklilaista toimintamenetelmää ja eksistenssianalyysi sen perustana olevaa teoriarakennelmaa. Yleistäen voidaan sanoa, että eksistenssianalyysi muodostaa logoterapian perustan. Frankl käyttää termejä myös epäjohdonmukaisesti, sillä toisinaan hän tarkoittaa kummallakin näistä termeistä sekä teoriaa että terapiaa. (Ks. Nurmela 2001, 39–42.)

Frankl alkoi kehittää teoriaansa 1920-luvulla. Logoterapia-termiä hän käytti ensimmäisen kerran vuonna 1926. Vuodesta 1933 lähtien hän käytti termiä ’eksistenssianalyysi’. (Frankl 1995, 44.)

Yleisesti määriteltynä eksistenssianalyysi tutkii olemassaoloa ja elämää ja sen mieltä. Eksis-tenssianalyyttisen työskentelyn keskeinen tavoite on vapauden tiedostaminen, eli sen mahdollisuuden tiedostaminen, että asian ”ei-täydy-vain-olla-näin” vaan että se ”voi-myös-aina-olla-toisin.” Henkinen, vapaus ja vastuullisuus ovat ihmisen olemassaolon kolme perusilmiötä (Urphänomene). Ne eivät redusoidu muiksi ilmiöiksi, eikä niitä voida johtaa muista ilmiöistä. (Frankl 1959, 99.)

Eksistenssianalyysiaan Frankl lähti kehittämään tehden tietoisen eron Freudin psykoanalyysiin ja Adlerin yksilöpsykologiaan (ks. luku 5.1). Ihmiskäsityksen perustana eksistenssianalyysissa on Max Schelerin antropologia. Eksistenssianalyysin ytimenä on käsite ’eksistenssi’. Tässä yhteydessä se merkitsee tarkoituksen sisältävää, vapaudessa, itseuskollisuudessa (Selbsttreu, Authentizität) ja vastuullisuudessa muodostunutta elämää. ’Eksistenssi’ tarkoittaa siten enemmän kuin itsestään tapahtuvaa elämän kulkua ja vaihtelua : ’olla olemassa’ tarkoittaa henkilön ja häntä ympäröivän maailman välistä aktiivista toimintaa ja dialogista vaihtoa, ihmisen suuntautumista itsen ulkopuolelle.2

Frankl painottaa, että jo sana eksistoida tarkoittaa alun perin ’astua itsestä ulos’. Hänen mukaansa ihmisen perusominaisuus on ’ex-sistoiminen’ eikä ’in-sistoiminen’ eli itsen tarkkailu ja kääntyminen sisäänpäin. (Ks. kuva 3.) ’Ex-sistoiminen’ tapahtuu hengessä. Eksistenssi tarkoittaa sitä erityistä olemisen tapaa, jolla nimenomaan ihminen on olemassa.3

 

Kuva 3. Eksistenssi

Kuva 3. Ex-sistieren < lat. ’astua ulos’ (Kuvan lähde: Frankl 1998a, 61)

 

Frankl toteaa:

Ihminen on aina jo suuntautunut oman itsen ulkopuolelle. Se, mihin hän suuntautuu, voi olla juuri tarkoitus, jonka hän täyttää tai toinen inhimillinen olento, jonka hän kohtaa. Niin tai näin: Ihmisenä oleminen kurottautuu aina itsen ulkopuolelle ja juuri siinä tapahtuva itsen transsendenssi on olennaisinta inhimillisessä olemassaolossa.4 (Frankl 1989, 15.)

Tässä Frankl esittää, mitä hän tarkoittaa itsen transsendenssilla: Se on ihmisen kyky suuntautua johonkin tai johonkuhun itsen ulkopuolella olevaan ja unohtaa samalla itsensä.5 Näin voi tapahtua esimerkiksi rakastamalla toista ihmistä, toimimalla jonkin aatteen hyväksi tai palvelemalla Jumalaa. Frankl lainaa usein Kierkegaardia, joka totesi: ”Ihmisellä ovi onneen aukeaa ulospäin.” Se voi tarkoittaa kahta asiaa. Toisaalta, mitä enemmän ihminen sulkeutuu sisäänpäin ja mitä tiukemmin hän vetää oven kiinni perässään, sitä vaikeampi toisten ihmisten on tulla hänen luokseen ja hänen päästä ulos yhteyteen muiden kanssa. Toisaalta se, joka yrittää rynnätä suoraa päätä ulkoa sisään, ei onnistu, koska ovi lukkiutuu tällöin vain entistä tiukemmin. On siis itse suuntauduttava ulospäin. – Itsen transsendenssi on mahdollista lapsillakin.

Seuraava esimerkki osoittaa, miten esikouluikäinen lapsi kykenee suuntautumaan itsestä poispäin.

Noin kuusivuotias Barbara leikkii lempinukellaan lastentarhan leikkinurkkauksessa. Jo edellisestä päivästä asti hän on hoitanut juuri tätä tiettyä nukkea. Nyt Claudia tulee leikkinurkkaukseen ja haluaa leikkiinsä juuri tämän Barbaralla olevan nuken eikä mitään muuta. Ensin Barbara kieltäytyy antamasta sitä. Claudia alkaa tulla kärsimättömäksi ja hän alkaa itkeä. Barbara antaa hänelle nuken ja sanoo: ”Ei sinun tarvitse itkeä, oikeastaan olet oikeassa: minä olen leikkinyt tällä nukella riittävän kauan, ota sinä vaan se.” Leikkitoverinsa hyväksi tai oikeudenmukaisuuden vuoksi Barbara ottaa etäisyyttä omiin haluihinsa, tarpeisiinsa ja käyttäytymiseensä. Hänen toiminnassaan itsestä etääntyminen liittyy itsen transsendenssiin, niin kuin asia yleensä usein on. (Wicki 1990, 24.)

Itsen transsendenssi ilmenee inhimillisten ilmiöiden intentionaalisuutena, mistä mm. Husserl ja Franz Brentano ovat kirjoittaneet. Ihmisen toiminnan intentionaalisuus on keskeinen eksistenssianalyysin ja logoterapian lähtökohta. Toiminnassaan ihminen suuntautuu ennen kaikkea kohti arvoja.

Franklin (1996a, 199) mukaan ihmisenä oleminen on aina myös toisin olemista, muuksi tulemista:

Sillä koskaan ihminen ei ”ole” – aina hänestä vasta ”tulee”; koskaan hän ei ole joku, joka saisi sanoa itsestään: Minä olen, se joka olen – aina hän on joku, joka voi itsestään vain sanoa: Minä olen se miksi minä tulen – tai: Tulen siksi mikä olen – ”tulen” aktuaalisesti siksi mikä minä potentiaalisesti ”olen”.

Tämän perusteella on Franklin usein lainaama Goethe-sitaatti kasvatuksen kannalta tärkeä:

”Jos suhtaudumme ihmisiin sellaisina kuin he ovat, teemme heistä huonompia. Jos kohtelemme heitä niin kuin he olisivat sitä, mitä heidän pitäisi olla, saatamme heitä niin pitkälle kuin heitä yleensä voidaan saattaa.” (Frankl 1998b, 27.)

Koska Frankl käytti termejä ’logoterapia’ ja ’eksistenssianalyysi’ epäjohdonmukaisesti, tarkoitetaan tässä tutkimuksessa tästä lähtien sanalla logoterapia eksistenssianalyysin ja logoterapian muodostamaa yhtä kokonaisuutta.

Kreikankielinen sana ’logos’ merkitsee ’tarkoitusta’, ’mieltä’, ’järkeä’, ’oppia’ ja ’sanaa’.

Logoterapia onkin terapiaa logoksen eli tarkoituksen avulla, ei tarkoitusta terapian avulla, kuten tavallinen psykoterapia. Frankl sanoo, että logoterapia johtaa tarkoituksettomuudesta tarkoitukseen (tarkoitusoppiin): ”Von der Sinnleere zu einer Sinnlehre.” Franklin työskentelyn lähtökohtana on kysymys, miten ihmistä voidaan auttaa tarkoituksen löytämisessä pakottamatta häntä hyväksymään terapeutin maailmankatsomukselliset ajatukset. (Böschemeyer 1986, 40.)

Logoterapia keskittyy inhimillisen olemassaolon tarkoitukseen ja ihmisen tarkoituksenetsintään. Logoterapian mukaan ihmistä ensisijaisesti motivoiva voima on tahto löytää tarkoitus elämälleen. (Frankl 1985a, 121.) Tämä tarkoitus on ainutlaatuinen ja ihmiselle ominainen siten, että vain hän itse voi sen toteuttaa ja hänen on se itse myös toteutettava (emt.). Franklin mukaan olemassaolomme tarkoitus ei ole meidän itsemme keksimää, vaan me päinvastoin löydämme sen (Frankl 1983a, 92; 1996a, 199).

Logoterapia näkee ihmisessä olennaisena sen, että ihminen suuntautuu arvoihin ja että hän haluaa muovata elämänsä tarkoituksen sisältäväksi eli mielekkääksi. Siksi logoterapia on Kurzin ja Sedlakin mukaan psykiatrian ja psykoterapian lisäksi merkittävää myös kasvatustieteelle, sielunhoidolle ja työelämälle (Kurz & Sedlak 1995, 13).

Psykoanalyysi on syvyyspsykologiaa; se etsii syitä ja tiedostamatonta psyykestä ja menneisyydestä. Logoterapia on puolestaan korkeuspsykologiaa, sillä se etsii arvoja, päämääriä ja tarkoituksia nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Se eroaa muista psykoterapiasuunnista eniten moti-vaatiokonseptinsa takia: se asettaa monesti tärkeänä pidetyt onnellisuus- ja itsensätoteuttamis-filosofiat kyseenalaiseksi. (Lukas 1997, 39.) Onnellisuus ja itsensä toteuttaminen seuraavat Franklin mukaan sivutuotteina, kun ihminen suuntautuu itsen ulkopuolelle ja unohtaa itsensä.

Onnellisuus- ja itsensätoteuttamisfilosofioiden sijaan tahto tarkoituksen löytämiseen on logoterapian motivaatioteorian keskeinen tekijä. Sen mukaan jokaisella ihmisellä on syvällä sisimmässään pyrkimys tarkoituksen löytämiseen. Tämä pyrkimys tarkoituksellisuuteen koostuu sisäisestä osasta – pyrkimyksestä tarkoituksen täyttämiseen – ja ulkoisesta osasta – hetken tarkoituksen tajuamisesta. Nämä kohtaavat toisensa. Franklin mukaan tarkoituksen tarve ei ole vain uskon asia vaan myös tosiasia. Tieteelliset tutkimukset ovat hänen mukaansa vahvistaneet, ”että tarkoituksen tarve on todellakin erillinen tarve, jota ei voida palauttaa muihin tarpeisiin, ja että se on enemmässä tai vähemmässä määrin olemassa kaikissa ihmisissä.” (Frankl 1980, 30.) Frankl lainaa tuekseen myös Abraham Maslow’ta , joka kirjoitti 1966: ”I agree entirely with Frankl that man’s primary concern is his will to meaning.” (Olen täysin samaa mieltä Franklin kanssa siitä, että ihmisen ensisijainen pyrkimys on halu löytää tarkoitus. Frankl 1966, 42.) – Franklin mukaan tarve löytää tarkoitus ei ole pelkästään aidon inhimillisyyden ilmaus, vaan luotettava mielenterveyden kriteeri (Frankl 1980, 33).

”Tahto tarkoituksen löytämiseen” -peruslähtökohdan lisäksi logoterapia rakentuu kahdelle aksioomalle, joita ovat elämän tarkoitus tai tarkoituksellisuus ja tahdon vapaus. Elämän tarkoituksellisuuden aksioomasta seuraa logoterapian käsitys, että elämällä on ehdoton tarkoitus, joka ei häviä missään olosuhteissa. Tosin toisinaan elämän tarkoitus ei ehkä ole ihmisen järjellä ymmärrettävissä. Vaikka elämän tarkoituksellisuus täyttää koko ihmisen, sitä on kuitenkin aika ajoin uudelleen hahmoteltava ja etsittävä. (Lukas 1986, 7). Franklin mukaan jokaisen ihmisen elämällä on tietty, täsmällinen tarkoitus riippumatta siitä, onko ihminen itse siitä tietoinen vai ei. Frankl toteaa, että ei ole ainuttakaan elämäntilannetta, joka olisi tarkoitukseton. Siten myös näennäisesti negatiiviset olemassaolon puolet, erikoisesti traaginen kolmikko: kärsimys, syyllisyys ja kuolema, voidaan muuttaa positiiviseksi eli suoritukseksi, kun ne kohdataan oikein. (Frankl 2002a, 32. Ks. traagisesta kolmikosta Frankl 1996a, 58–62. Kärsimyksen kohtaamista käsitellään tässä tutkimuksessa myöhemmin.) – Tahdon vapaus ilmenee puolestaan selkeimmin siinä, että ihmisellä on vapaus valita suhtautumisensa eri asioihin ja olosuhteisiin. Hän voi myös halutessaan muuttaa käyttäytymistään tai asennoitumistaan eri tilanteissa.

Logoterapian oppirakennelman painopisteet voidaan esittää pylväikkönä (ks. kuva 4). Logoterapian ihmiskäsitys rakentuu ihmisen tahdonvapaudelle, joka on aksioomana logoterapian antropologisia perusteita. Tahto tarkoituksen löytämiseen on sen psykoterapiamenetelmien lähtökohta. Kaikissa olosuhteissa säilyvä elämän tarkoitus kuuluu aksioomana logoterapian maailmankuvaan eli sen filosofiaan. (Lukas 1986, 8.) Kuva 4 esittää sitä, miten logoterapia rakentuu näiden kolmen pylvään varaan ja miten se jakautuu antropologiaan, psykoterapiaan ja filosofiaan.

 

Kuva 4. Logoterapian oppirakennelma

Kuva 4. Logoterapian oppirakennelman painopisteet (Kuvan lähde: Lukas 1998, 18)

 

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan logoterapiaa lähinnä antropologiana ja filosofiana, jolloin sen ihmiskäsityksen ja maailmankuvan merkitys korostuvat. Logoterapian oppirakennelman yksi ongelmakohta on, että logoterapia rakentuu ihmiskäsityksen ja maailmankuvan perustana oleville kahdelle aksioomalle (tahdon vapaus ja elämän tarkoitus). Nämä aksioomat on hyväksyttävä annettuina ja voimassaolevina, mikä ei ole ongelmatonta: Niiden välttämättömään voimassaoloon voidaan suhtautua myös kielteisesti tai kriittisesti. Tähän asiaan palataan vielä luvussa 13. Koska käytännön logoterapia on vaikutuksiltaan psykoterapeuttista, käsitellään tässä tutkimuksessa logoterapiaa jonkin verran myös psykoterapiana.

Esitellessään Franklin oppirakennelmaa Böschemeyer (1986b, 45) toteaa, että logoterapia edellyttää ihmisen kahta määrittävää ominaisuutta, ”fundamentaalis-antropologista” todellisuutta eli ihmisen kykyä itsen transsendenssiin ja itsestä etääntymiseen. Näistä erityisesti itsen transsendenssia käsiteltiin edellä, mutta siihen palataan vielä Scheler-luvussa. Itsestä etääntymisellä tarkoitetaan puolestaan ihmisen kykyä ja mahdollisuutta nousta oman itsen ja tilanteen yläpuolelle, jolloin ihminen voi tarkastella olosuhteita ja itseään ikään kuin ulkopuolisen silmin. Tehokas keino itsestä etääntymiseen on huumorin käyttö (ks. luku 8.3.6).

 

Viitteet

[1] ”Grundriß der Existenzanalyse und Logotherapie” on Franklin, Gebsattelin ja Schulzin yhdessä julkaiseman teoksen Handbuch der Neurosenlehre und Psychotherapie yksi luku.

[2] ”Mitä eksistenssi tarkoittaa? Se tarkoittaa tietynlaista olemista – erityistä olemisen muotoa, johon ihminen ja vain ihminen pystyy. Yksi inhimillisen eksistenssin piirre on sen transsendenssi. Toisin sanoen ihminen transsendoi omasta elinpiiristään kohti maailmaa; mutta transsendenssiin sisältyy vielä enemmän: ihminen transsendoi olemassaolostaan siihen, mitä hänen pitäisi [olla tai tehdä].” (Frankl 1985b, 133–134.)

[3] ”Ex-sistoida tarkoittaa avautumista itsestä ulospäin, vuorovaikutukseen samalla itsen kanssa. Tällöin ihminen astuu pois kehollis-sielulliselta tasolta, ja hän päätyy henkisen tilan kautta itseensä. Ex-sistenssi tapahtuu hengessä.” (Frankl 1998b, 61.)

[4] ”Der Mensch ist immer schon ausgerichtet und hingeordnet auf etwas, das nicht wieder er selbst ist, sei es eben ein Sinn, den er erfüllt, oder ein anderes menschliches Wesen, dem er begegnet. So oder so: Menschsein weist immer schon über sich selbst hinaus, und die Transzendenz ihrer selbst ist die Essenz menschlicher Existenz.” (Frankl 1989, 15.)

[5] Itsen transsendenssia ei pidä sekoittaa uskonnollisessa mielessä transsendentaalisiin (ylimaallisiin, tuonpuoleisiin) asioihin. Se viittaa vain siihen, että mitä enemmän ihminen unohtaa itsensä ja antaa itsestään, sitä enemmän ihminen hän on. (Frankl 1980, 172.)

Sivun alkuun


 

Franklin juutalaisuuden merkitys logoterapialle

Risto Nurmela. Artikkeli on julkaistu lehdessä ENNEN ja NYT Historian tietosanomat, 2002, n:o 4

Logoterapia ei ole perustajansa Viktor Franklin mukaan uskontoa, ja hänen mielestään sitä voivat harjoittaa yhtä hyvin ateistit kuin uskovat ihmisetkin. Logoterapian yhteydet Franklin omaan uskontoon, juutalaisuuteen, ovat kuitenkin monin paikoin selkeästi nähtävissä.

Viktor Frankl, joka eli vuodesta 1905 vuoteen 1997, tunnetaan psykologian piirissä ns. kolmannen wieniläisen koulukunnan perustajana. Ensimmäinen, psykoanalyysi, liitetään Sigmund Freudiin ja toinen, individuaalipsykologia, Alfred Adleriin. Kaikki kolme miestä olivat juutalaisia; Adler tosin oli kääntynyt kristinuskoon. Freud vastusti kaikkea uskontoa, mutta piti vahvasti kiinni juutalaisuudestaan. Franklin koulukunta harjoittaa logoterapiaa, jolle on keskeistä se, että kunkin on tunnistettava elämänsä tarkoitus. Franklin tärkeimpiä kirjoja ovat Ärztliche Seelsorge vuodelta 1946, (suomennettu nimellä Olemisen tarkoitus), Der unbewusste Gott (1948, suom. Tunnistamaton Jumala) sekä keskitysleiriä kuvaava Ein Psychologe erlebt das Konzentrationslager (1946, suom. Ihmisyyden rajalla).

 

Nuoruuden Wienistä keskitysleireihin

Viktor Frankl kasvoi täysin juutalaisessa perheessä. Hänen molemmat vanhempansa olivat tsekinjuutalaisia. Tuohon aikaan Itävalta-Unkarin juutalaiset muuttivat sankoin joukoin maan pääkaupunkiin Wieniin. Ennen 1800-luvun puoliväliä he eivät saaneet vapaasti asettua sinne asumaan, mutta sitten kaikki rajoitukset kumottiin. Kun Wienissä asui 1800-luvun puolivälissä vain jokunen tuhat juutalaista, heitä oli vuonna 1910 175.000. Franklit asuivat Bezirk 2:ssa eli Leopoldstadtissa, jonka asukkaista 33,95 prosenttia eli 56.779 henkeä oli juutalaisia. Franklin opintoaikana 34,84 prosenttia Wienin yliopiston lääketieteen opiskelijoista oli juutalaisia, ja hänen valmistuessaan vuonna 1930 tasan puolet Wienin lääkäreistä oli niin ikään juutalaisia.

Franklin vanhemmat ottivat juutalaisen uskonsa todella vakavasti. He söivät kosher-ruokaa, paastosivat jom kippurina ja rukoilivat päivittäin. Viktor Franklin isä Gabriel olisi poikansa mukaan hyvin voinut olla yksi sen ajan liberaalin juutalaisuuden johtajista. Hän oli viittä vaille valmis lääkäri, mutta häneltä evättiin ratkaiseva apuraha, joten hän ei koskaan valmistunut. Syynä apurahan eväämiseen on hyvin voinut olla se, että hän oli juutalainen. Viktor ei lapsena käynyt toorakoulussa, mutta isä opetti hänelle juutalaisia rukouksia hepreaksi.

Vuoteen 1942 asti Frankl siis eli juutalaisena vahvasti juutalaisessa miljöössä. Vuonna 1938 natsi-Saksa miehitti Itävallan, mikä johti siihen, että Franklin juutalaisuus korostui entisestään. Nyt hän oli juutalainen, tahtoi hän sitä tai ei. Hänen oli käytettävä keltaista Daavidin tähteä, hän ei enää saanut kutsua itseään lääkäriksi, ja hän sai ottaa vastaan ainoastaan juutalaisia potilaita Judenbehandlerina. Frankl siirtyi työskentelemään juutalaisessa Rotschild-sairaalassa.

Suurin osa Wienin juutalaisista jätti kaupungin natsien tultua valtaan. Frankl anoi viisumia Yhdysvaltoihin ja sai sen lopulta vuonna 1941. Silloin hän kuitenkin joutui vaikean valinnan eteen: juutalaisia kuljetettiin jo keskitysleireihin, mutta Frankl, hänen vaimonsa ja vanhempansa säästettiin tästä – toistaiseksi – koska hän työskenteli Rotschild-sairaalassa. Hän tiesi, että vanhemmat joutuisivat keskitysleiriin heti hänen lähdettyään. Franklin pohdiskellessa asiaa hänen isänsä näytti hänelle marmorinpalasta, jonka hän oli löytänyt Leopoldstadtin poltetun synagogan raunioilta. Se oli palanen lakitauluja, ja siinä oli heprean kielen kaf-kirjain eli K. Vain yksi kymmenestä käskystä alkaa sillä kirjaimella: kunnioita isääsi ja äitiäsi. (Näin on muuten myös suomeksi.) Tämä oli Franklille hänen toivomansa taivaasta tullut merkki, joka kertoi miten hänen oli meneteltävä. Hän jätti viisumin käyttämättä ja jäi vanhempiensa luokse Wieniin, niin kohtalokas kuin tämä päätös olikin.

Syyskuussa 1942 koko perhe lopulta karkotettiin Theresienstadtin keskitysleiriin. Siellä jo yli 80-vuotias Gabriel Frankl kuoli aliravitsemusta seuranneeseen keuhkokuumeeseen. Lokakuussa 1944 muille tuli lähtö Auschwitziin, missä äiti Elsa Frankl joutui suoraan kaasukammioon. Vain muutaman päivän jälkeen Viktor toimitettiin edelleen Baijerissa sijaitsevaan Dachaun keskitysleiriin, missä hän oli henkiin jääneiden joukossa yhdysvaltalaisten sotilaiden vapauttaessa leirin huhtikuussa 1945. Hänen vaimonsa päätyi Bergen-Belseniin, missä hän menehtyi 25-vuotiaana leirin vapauttamisen jälkeen. Keskitysleireillä Franklin ympäristö oli lapsuuden ja nuoruuden Wieniäkin juutalaisempi kahdessa suhteessa. Ensinnäkin leirien vangeista suurin osa oli juutalaisia, ja toiseksi keskitysleiri on nykypäivänä hyvin keskeinen osa juutalaisten historiaa. Harva asia yhdistää juutalaisia samalla tavalla kuin tietoisuus holokaustista. Keskitysleireiltä eloonjääneet ovat juutalaisten piirissä kunnioitettuja todistajia.

Lokakuussa 1944 Theresienstadtissa oltiin jo täysin tietoisia siitä, millainen paikka Auschwitz oli. Se oli kaasukammioiden, polttouunien ja joukkomurhan yhteiskäsite. Frankl kertoo, että kun junan karjavaunujen matkustajille kävi ilmi, että he olivat tulleet Auschwitziin, niin, tästä hän oli varma, jokaisen sydän pysähtyi. Vielä Wienissä ollessaan hän oli kirjoittanut Olemisen tarkoitus -kirjansa käsikirjoituksen ajatellen, että hän jättäisi jälkeensä jotain pysyvää. Hän oli ommellut käsikirjoituksen takkinsa vuoriin. Mutta Auschwitzissa hänen moitteeton pukunsa otettiin pois, ja näin hän menetti käsikirjoituksen. Hän sai tilalle aiemmin kaasutetun vangin rähjäiset vaatteet. Takin taskussa oli juutalaisen rukouskirjan sivu, jossa oli Shema Israel, juutalaisten uskontunnustus: ”Kuule Israel: Herra, meidän Jumalamme, on yksi…” Tästä paperilappusesta tuli Franklille yhtä kallis aarre kuin menetetty käsikirjoitus. Hän säästi sen koko leiriajan, ja se on tänään tallessa hänen kotonaan Wienissä.

Suhteestaan uskontoon Frankl kertoo, että hän kävi murrosiässä läpi ateistisen vaiheen. Juutalaisten parissa on holokaustista lähtien käyty keskustelua siitä, onko Jumalaan uskominen enää mahdollista. Frankl korosti, että monet oppivat nimenomaan keskitysleirissä uskomaan Jumalaan. Hänen oma suhtautumisensa uskontoon oli jo ennen keskitysleiriä myönteinen. Se käy ilmi edellä mainitusta käsikirjoituksesta, josta hänen ystävänsä Paul Polak onnistui säästämään kopion. On kuitenkin erittäin todennäköistä, että Frankl luki itsensä niihin, jotka oppivat keskitysleirissä uskomaan Jumalaan. Hän puhuu nimittäin silloin tällöin itsestään salaperäisellä tavalla kolmannessa persoonassa. Joka tapauksessa on selvää, että hän keskitysleiriajasta lähtien oli uskova juutalainen. Hänen leskensä sanoi minulle Viktorin olleen uskonnollisin ihminen, jonka hän koskaan oli tavannut. Frankl luki kuolemaansa saakka joka aamu juutalaisen aamurukouksen tefillin rukousnauhat päällään. Hän ei milloinkaan, yhtenäkään aamuna, jättänyt aamurukousta väliin.

Frankl oli siis syvästi uskonnollinen. Samalla täytyy kuitenkin tähdentää yhtä piirrettä hänen suhteessaan uskontoon: uskonto on yksityisasia. Franz Kreuzerin haastattelussa vuonna 1979 hän sanoi, että mikäli hän saisi määrätä, kolmea asia ei saisi valokuvata tai filmata: rakastelemista, rukoilemista, kuolemista. Ne ovat nimittäin ihmisen intiimeimmän yksinäisyyden reservaatteja. Hän ei periaatteessa koskaan näyttäytynyt edes perheenjäsenilleen rukousnauhat päällään.

 

Elämän tarkoitus

Mutta mitä tämä merkitsi logoterapialle eli Franklin harjoittamalle psykoterapialle? Psykoterapeuttihan voi pitää henkilökohtaisen uskonsa ja ammatilliset mielipiteensä erillään mielenterveyden kysymyksistä. Niinpä Frankl korosti, että logoterapeutti on lääkäri eikä pappi ja että hänen ei tule kilpailla papin kanssa. Hän korosti, että niin potilas kuin terapeuttikin voi olla uskova tai ateisti ilman, että se muodostaisi esteen hedelmälliselle terapialle. Toisaalta hän toteaa ongelmalliseksi sen, että aidosti ei-uskonnolliset ihmiset kääntyvät lääkärin puoleen janoten vastauksia niihin kysymyksiin, jotka heitä syvimmiltään koskettavat. Sanoisin siis, että Franklin vakuutus siitä, että logoterapia sopii sekä uskoville että ateisteille ei välttämättä ole uskottava. Kysymys on pikemminkin siitä, että hänen oli sanottava näin ollakseen poliittisesti korrekti. Mielestäni logoterapia on ajatusrakennelma, johon sisältyy jumaluuteen uskomista edellyttäviä elementtejä. Tai toisin ilmaisten: käsitteitä, jotka ylittävät empiirisen ja transkendentin, tämän- ja tuonpuoleisen rajan.

Logoterapian ydin, joka sisältyy jo sen nimeen, on tarkoitus – Sinn, meaning. Franklin mukaan mielenterveyden perusedellytys on se, että yksilö tuntee elämänsä tarkoituksen. Siis nimenomaan oman elämänsä tarkoituksen – ei vain elämän tarkoituksen yleisesti. Kunkin elämän tarkoitus on ainutlaatuinen ja ainutkertainen, einzigartig und einmalig. Kyse on juuri kunkin yksilön elämän henkilökohtaisesta tarkoituksesta. Ja tämä tarkoitus on ainutkertainen; elämäntilanteen muuttuessa myös tarkoitus voi muuttua. Jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus, ja sillä on se kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Elämä ei koskaan lakkaa olemasta mielekästä. Tätä Frankl tähdensi sillä auktoriteetilla, jonka keskitysleirin kokeminen hänelle antoi.

Yleinen väärinkäsitys on, että kukin itse uskoo olevan pääasia, että jokin on hänen elämänsä tarkoitus, täysin riippumatta siitä, mikä tämä jokin on. Tämän Frankl torjui jyrkästi. Ei ole kysymys siitä, että annetaan tai keksitään elämälle tarkoitus, vaan siitä, että löydetään se, tullaan siitä tietoisiksi, opitaan tuntemaan se. Jokaisen ihmisen elämällä on siis Franklin mukaan kullakin hetkellä tietty tarkoitus, mutta kaikki eivät tiedä elämänsä tarkoitusta.

Ajatus pitää sisällään kysymyksen, kuka tai mikä päättää, mikä on kenenkin elämän tarkoitus kullakin hetkellä. Voidaan tietenkin keskustella siitä, onko tämä joku tai jokin välttämättömättä Jumala tai jumalallinen, mutta eikö tämä ole saivartelua? Joka tapauksessa on varsin selvää, että Franklin ajattelussa tämä joku oli Jumala. Hän puhui myös tarkoitukseen liittyvästä ylitarkoituksesta, Über-Sinn. Ylitarkoitus on kaikkien ainutlaatuisten ja ainutkertaisten tarkoitusten yläpuolella. Sitä on mahdotonta ajatella; siksi on välttämätöntä uskoa se: ”Den Übersinn zu denken, ist unmöglich; so ist es notwendig, ihn zu glauben.” On Franklin mukaan täysin oikeutettua, että logoterapia ei käsittele vain halua tarkoitukseen, vaan myös halua perimmäiseen tarkoitukseen, ylitarkoitukseen. Uskonto (der religiöse Glaube) taas on perimmiltään uskoa ylitarkoitukseen, Frankl sanoo.

 

Kolmijakoinen ihmiskuva

Yksi Franklin keskeisistä korostuksista on henki. Ihminen on syvimmiltään henki, ja ihmisyys alkaa vasta, kun tullaan henkiselle alueelle. Logoterapian ydin on juuri se, että se liikkuu hengen alueella. Franklin mukaan logoterapia eroaa tässä suhteessa psykoanalyysista, joka pitäytyy ruumiilliseen, ja individuaalipsykologiasta, joka keskittyy sielulliseen. Joudumme tässä heti käännösongelman eteen. Saksan kielessä on erotettava toisistaan geistig ja geistlich. Geistlich tarkoittaa hengellistä, ein Geistlicher tarkoittaa pappia tai munkkia. Tätä sanaa Frankl ei käytä, vaan sanaa geistig, jota taas ei oikein vastaa suomen sanaa ”henkinen”.

Erottelun tausta on se, että Frankl jakaa ihmisen ruumiiseen, sieluun ja henkeen. Mikään näistä ei ole pahasta, mutta niiden välillä on aste-ero. Esimerkiksi rakkaudella on Franklin mukaan kaikki nämä asteet. Sen ruumiillinen taso on seksuaalinen tyydytys. Frankl ei suinkaan suhtautunut kielteisesti seksiin, mutta hän piti ihanteena suhdetta, joka on sekä ruumiillinen, sielullinen että henkinen. Sen vastakohta on siis suhde, jonka ainoa sisältö on seksi, yhdyntä. Ruumis, sielu ja henki ovat ihmisyyden asteita, tasoja tai ulottuvuuksia, ja näistä henkinen on jaloin; se tekee ihmisestä ihmisen.

Tässä kohden voi panna merkille mielenkiintoisen kehityksen Franklin ajattelussa: Nuorempana hän ei saksankielisissä kirjoissaan epäröinyt ottaa mukaan Jumalaa puhuessaan hengestä. Ihmishenki on persoonallinen ja jumalallinen henki vähintään persoonallinen. Ihmishenki, joka on alempi, sisältyy ja yhtyy jumalalliseen menettämättä silti mitään. Yhdysvalloissa julkaistuissa englanninkielisissä kirjoissaan hän aluksi käytti henkisestä sana spiritual huomauttaen, että hän käytti tätä sanaa täysin ilman uskonnollisia vivahteita. Juuri mainitsemani Jumalaan viittaaminen puhuu kuitenkin hieman toista kieltä. Pitemmän päälle hän oli tyytymätön spiritual-sanaan ja siirtyi aluksi käyttämään kreikan noûs-sanasta johdettua sanaa noölogical tai noological ja lopulta (muistelmia lukuun ottamatta) viimeisessä kirjassaan The Unheard Cry for Meaning käyttämään termiä human dimension. Näin siis hengestä lopulta tuli – ihminen.

Franklin ihmiskuva oli siis trikotominen eli kolmijakoinen: ihminen koostuu ruumiista, sielusta ja hengestä. Tämä on itse asiassa varsin harvinainen jako. Kristillis-juutalaisessa ajattelussa hallitsee yleensä dikotomia, eli kaksijako: ihminen koostuu ruumiista ja sielusta. Tavallisesti ajatellaan, että ihmisellä on kuolematon sielu. Kirkon varsinainen oppi ei ehkä ole tämäkään, vaan pikemminkin se, että viimeisenä päivänä Jumala herättää ihmiset kuolleista, ja he nousevat kuolleista ruumiillisina olentoina. Juutalaisuus pitää vielä tiukemmin kiinni ylösnousemuksen ruumiillisuudesta, vaikka 1800-luvun reformijuutalaisuus hylkäsikin sen korostaen vain, että ihmisen sielu on kuolematon.

Frankl ei puolestaan uskonut kuolemattomaan sieluun. Sekä ruumis että sielu ovat kuolevaisia, mutta henki on kuolematon. Henki ei myöskään voi sairastua; mielisairaan ihmisen sielu on sairas, mutta henki on aina terve. Lapsi perii vanhemmiltaan kromosominsa, mutta sitä mistä henki on peräisin, emme Franklin mukaan tiedä. Toisin sanoen henkeä ei peritä vanhemmilta. Frankl kritisoikin Carl Gustaf Jungia siitä, että tämä piti uskontoa sielullis-ruumiillisena ilmiönä. Hänen omasta mielestään se kuuluu tietenkin hengen ulottuvuuteen. (Jung taas kielsi tämän kuitenkin Franklia mainitsematta.) Kaiken kaikkiaan siis henki, jonka huomioiminen ja etusijalle asettaminen on logoterapian tärkeimpiä kysymyksiä, on Franklilla käsite, joka selvästi ylittää tämän- ja tuonpuoleisen rajan.

 

Vastuullisuus ja omatunto

Tarkoituksen ja hengen jälkeen Franklin käsitteistä keskeisin on vastuullisuus. Se ei kuitenkaan ole ensisijassa moraalinen käsite, vaikka on tietenkin selvää että moraaliton ihminen ei elä vastuullisesti. Vastuullisuudessa on kysymys siitä, elääkö ihminen mielekästä elämää, eli siis täyttääkö hän kussakin elämänsä vaiheessa ja tilanteessa elämänsä tarkoituksen. Ja silloin ei ole kysymys vain vaatimuksista. Elämän tarkoituksen täyttämättä jättäminen on myös sitä, että ei elä täyttä elämää; että esimerkiksi tuijottaa sanomalehteen, kun voisi katsoa kaikkien aikojen auringonlaskua. Tai että antaa rahan ratkaista; laiminlyö perheensä ja ihmissuhteensa, luopuu vapaa-ajasta ja tekee vain töitä haaliakseen kokoon enemmän rahaa unohtaen, että rahahan on sinänsä arvotonta.

Vastuullisuus pitää myös sisällään kysymyksen, mille tai kenelle ollaan vastuullisia. Frankl jättää kysymyksen avoimeksi ja tarjoaa vain joitakin vaihtoehtoja. 1930-luvulla hän mainitsi esimerkkeinä oman omatunnon tai Jumalan. Mutta jo Olemisen tarkoituksen vuonna 1941 valmistuneessa ensimmäisessä käsikirjoituksessa hän teki melko selväksi, että Jumalan edessä itsensä vastuullisiksi tuntevat ihmiset ovat ikään kuin paremmin selvillä elämän luonteesta.

Omatunnon Frankl pani muutenkin kiinteään yhteyteen Jumalan kanssa. Omatunnolla on äänensä, ja se puhuu meille. Sen puhe on aina vastausta. Ja uskova ihminen kokee puhutun lisäksi myös puhujan, hän kuulee paremmin kuin ei-uskova. Kun uskova keskustelee omatuntonsa kanssa, Jumala on hänen keskustelukumppaninsa. Uskonnoton ihminen ei tunnista omatunnon transkendenttia luonnetta. Omatunto on Jumalan valtuutettu. Tässä yhteydessä täytyy kuitenkin korostaa, että Frankl nimenomaan tekee eron yliminän ja omatunnon välillä. Yliminä välittää perinteisiä tapoja ja normeja, joita vastaan omatunto tarpeen vaatiessa voi kääntyä. Se ei ole se moraalin vartija, jona me olemme sitä tottuneet pitämään.

Omatunto on Franklin ajattelussa läheisessä yhteydessä myös tarkoitukseen, mielekkyyteen. Se erottaa mielekkään mielettömästä. Omatunto ei siis ensi sijassa kiellä tekemästä yhtä tai toista vaan kehottaa tekemään asioita, jotka kuuluvat kunkin elämän kunkinhetkiseen tarkoitukseen. Näin Frankl käsityksessään omatunnosta jälleen ylittää tämän- ja tuonpuoleisen rajan. Omatunto, joka ei tätä tee, on hänelle vain yliminä, joka voidaan tulkita sosiaaliseksi ilmiöksi. Omatunto puhuu meille elämämme tarkoituksesta, joka, niin kuin jo totesin, on sekin luonteeltaan transkendetti.

Hengestä puhuessani mainitsin jo, että Frankl uskoi ihmishengen kuolemattomuuteen. Tätä hän perusteli sillä, että tilan ja ajan tuolla puolen oleva – siis henki – ei voi kuolla. Hän ei puhunut ruumiillisesta ylösnousemuksesta, mutta korosti kuitenkin sitä, että ihminen ei kuolemassa menetä yksilöllisyyttään. Sielunvaellusta hän piti mahdottomana. Toisaalta hän Franz Kreuzerin haastattelussa vuonna 1979 oli hyvin tarkka siitä, että tuonpuoleisesta on ylipäätään mahdotonta kuvitella mitään, koska siinä on kyse kokonaan toisenlaisesta olotilasta. Siitä ei voi puhua ”ennen” ja ”jälkeen” -termein, ja siksi ei voi myöskään puhua kuolemanjälkeisestä elämästä. Kreuzerin haastattelusta saan sen vaikutelman, että Frankl vanhoilla päivillään radikalisoitui ajatuksissaan tuonpuoleisesta. Hän korosti ennen kaikkea tuonpuoleisen täysin toisenlaista laatua, josta meidän on turha kuvitella voivamme tietää mitään.

 

Logoterapia ja juutalaisuus

Näemme siis, että Franklin ajattelu oli vahvasti uskonnon värittämää ja että hän kerran toisensa jälkeen ylitti tämän- ja tuonpuoleisen rajan – nimenomaan yhteyksissä, jotka liittyvät kiinteästi logoterapiaan. Ajatus elämän tarkoituksesta on hänellä selvästi metafyysinen, ja kun hän sitoo logoterapian henkiseen, hän ajattelee ihmishenkeä, joka myös on hänelle metafyysinen käsite. Vastuullisuudesta puhuessaan hän tekee melko selväksi sen, että se on parhaiten ymmärrettävissä vastuullisuudeksi Jumalan edessä ja että omatunto, joka punnitsee elämämme mielekkyyttä, on Jumalan ääni meissä. Mutta mikä tässä on juutalaista?

Metafyysinen ajatus elämän tarkoituksesta sopii yhtä hyvin kristinuskoon kuin juutalaisuuteenkin, samoin hengen ja henkisen korostus. Voimme kuitenkin panna merkille, että juutalaisen ihmiskäsityksen mukaan ihmisellä on hyvä ja huono taipumus, jetser tov ja jetser ra’. Rabbiinisen käsityksen mukaan huono taipumus kuuluu ihmisen maalliseen osaan, joka on hänelle yhteistä eläinten kanssa, kun taas hyvä taipumus kuuluu ihmisen jumalalliseen osaan. Tätä voimme verrata Franklin ajatukseen ihmisen kolmijaosta, jossa henki on selvästi ruumiin ja sielun yläpuolella ja niistä eroten aina terve, kuolematon ja jumalallisen hengen kanssa yhteenkuuluva.

Kolmijakoinen ihmiskuva ei sinänsä kuulu kristinuskoon eikä juutalaisuuteen vaikka taipumusta siihen esiintyy kummankin uskonnon piirissä. Voidaan kuitenkin sanoa, että kabbalismin ja chasidismin kautta se on vahvemmin läsnä juutalaisuudessa. Mutta kun tulemme vastuullisuuteen, korostuvat jälleen ihmisen hyvä ja huono taipumus. Molemmat ovat juutalaisen käsityksen mukaan Jumalan luomia. Ihminen vastaa Jumalan edessä siitä, että hän seuraa hyvää taipumusta ja torjuu huonon. Kristillisessä teologiassahan kysymys ihmisen tahdonvapaudesta on varsin monimutkainen. Sitä paitsi ihminen kristillisen teologian mukaan on perisynnin turmelema, niin ettei hänessä luonnostaan ole muuta kuin taipumus pahaan.

Tähän liittyen on kiinnitettävä huomiota Franklin näkemykseen ihmisen vapaudesta. Ihmisellä ei hänen mukaansa ole vapautta, koska hän on vapaus. Joko ihmisen vapautta sanoa Jumalalle kyllä tai ei kunnioitetaan tai uskonto on harhaa, hän tähdensi. Kysymys ihmisen vapaudesta on yksi kristinuskon ja juutalaisuuden keskeisimpiä eroja. ”Jumalan lain alla eläen ihminen on sielunsa kapteeni”, Samuel S. Cohon kirjoittaa Jewish Theology -kirjassaan.

Franklin käsitys omatunnosta on, kuten sanoin, epätavallinen. Omatunto ei ole mikään moraalivahti; se pikemmin kehottaa meitä elämään mielekkäästi kuin nuhtelee pahoista teoista. Tämän voi liittää siihen, että juutalaisuudessa omatunto ei ole lainkaan keskeinen käsite. Yhdysvaltalainen rabbi ja psykoanalyytikko Levi Meier huomauttaa, että missään juutalaisessa tietosanakirjassa ei ole hakusanaa ”omatunto”. Siksi sanoisin, että kristillisessä perinteessä kasvatettu ihminen tuskin olisi puhunut omatunnosta Franklin tavoin niin itsestään selvästi kuin hän teki sivuuttaen moralistisen näkemyksen.

Sivun alkuun


 

Elämä on elämistä varten

Minna Laine, sosiaaliohjaaja, logoterapeutti LTI, suunnittelija Ikäinstituutissa. Kirjoitus on julkaistu Vanhustenhuollon uudet tuulet -lehdessä 2/2012.

Jokaisessa kohtaamisessa muistisairaan ihmisen kanssa hoitaja tekee valintoja, joilla hän voi vahvistaa muistisairaan ihmisen ihmisarvoa. Hoitajalla on valinnanvapauden lisäksi vastuu valintojensa vaikutuksista muistisairaaseen ihmiseen ja hänen läheisiinsä, työyhteisöön sekä omaan itseensä. Logoterapeuttista ajattelua työssään soveltaneet hoitajat ovat kokeneet, että hoitajan uudenlainen ajattelutapa on edistänyt muistisairaan ihmisen hyvinvointia, lisännyt hoitoyhteisön kes-kustelua hyvästä hoidosta ja vahvistanut hoitajan omia voimavaroja. Hoitajan ja muistisairaan ihmisen yhteisestä arjesta on tul-lut rikkaampaa ja merkityksellisempää.

– Onko siellä vieraita vai voinko tulla yöpuvussa, kysyy Mäntykodin asukas oven raosta.

Hän on iloinen saamastaan vastauksesta, jonka mukaan paikalla on vain tuttuja ihmisiä. Tuttujen kesken voi olla oma itsensä. Ruovedellä Mäntykodissa arkea eletään tuttujen ihmisten kanssa.

– Asukas kohdataan ihmisenä, ei potilaana tai hoidettavana.Ihmisen arvoa vahvistava hoito näkyy meillä erityisesti halussa tutustua muisti-sairaaseen ihmiseen ihmisenä sekä hänen eletyn elämänsä ja tapojensa arvostamisessa, perushoitaja Marjut Nevala kertoo.

Monista kankeista hoitaja- ja organisaatiolähtöisistä rutiineista on Mäntykodissa luovuttu. Keskeistä on ollut oppia tunnistamaan, mikä kulloinkin on muistisairaan ihmisen hyvinvoinnin kannalta olennaista ja toimia sen mukaan.

 

Logoterapeuttisesta ajattelusta vahvistusta hyvään hoitoon

Mäntykodissa on etsitty logoterapeuttisesta ajattelutavasta uudenlaista näkökulmaa muistisairaiden ihmisten hyvän hoidon edistämiseen. Mäntykoti oli mukana Ori veden hoiva palveluyhdistyksen Logos-projektissa (RAY 2008–2010), jossa sovellettiin logoterapeuttista ajattelutapaa muistisairaiden ihmisten hoitoon viidessä hoitoyhteisössä Juupajoella, Jämsässä, Orivedellä ja Ruovedellä.

Logoterapia on voimavarasuuntautunut ja tarkoituskeskeinen lähestymistapa muistisairaiden ihmisten hoidossa. Sen ydinteemat, ihmisarvo ja elämän tarkoituksellisuus, ohjaavat hoitajaa pohtimaan hyvän hoidon lähtökohtia omassa työssään. Elämän tarkoituksellisuus on yhteydessä koettuun elämänlaatuun. Siksi mielekkyyttä tuottavat ja merkitykselliseksi koetut arjen asiat ovat ihmisen hyvinvoinnille olennaisia. Ne saavat elämän tuntumaan elämisen arvoiselta.

Logos-projekti osoitti, että logoterapeuttinen ajattelutapa sopii hyvin muistisairaiden ihmisten hoitoon ja laajemminkin vanhustyöhön. Kehittämistyössä mukana olleiden hoitajien kokemuksen mukaan hoitajan logoterapeuttinen ajattelutapa paitsi lisäsi muistisairaan ihmisen hyvinvointia myös vahvisti hoitajan omia voimavaroja.

– Armeliaisuus itseä ja muita kohtaan on lisääntynyt, lähihoitaja Leena Papinaho pohtii itsessään ja työyhteisössään tapahtunutta muutosta.

Hän kertoo, miten työssä saa käyttää kaikkea osaamistaan ja jokaisen yksilöllistä osaamista arvostetaan. Nöyryyttäkin oppii.  Aina ratkaisuja ei löydä itse, mutta silloin työtoveri voi nähdä asian toisin silmin. Vaikka Mäntykodin henkilöstössä on projektin jälkeen ollut vaihtuvuutta, uusi ajattelutapa elää kehittämistyöhön osallistuneiden hoitajien työssä.

– Logoterapia antoi meille hoitomallin. Nyt, kun se on jo sisäistetty, sitä ei enää mieti. Ajattelutapa vaikuttaa kaikessa toiminnassa taustalla, Leena Papinaho kertoo.

– Olen samaa mieltä Leenan kanssa. Jos joku kysyy, mitä se logoterapia on, sitä on vaikea selittää.  Kyse on laajasta työtä ohjaavasta ajattelu- ja asennoitumistavasta. Pitkään muistisairaiden ihmisten hoitotyönä tehneenä projektiin liittyvä koulutus syvensi osaamistani ja antoi voimia työhön, Marjut Nevala kuvailee projektin antia itselleen.

 

Tekojen tärkeys

Logoterapeuttinen ajattelu korostaa tekojen tärkeyttä. Ei riitä, että teoriassa tietää, millaista hyvä hoito on. Ellei tieto muutu eläviksi teoiksi, se on merkityksetöntä. Muistisairaita ihmisiä työssään kohtaavan ammattihenkilöstön ajattelu- ja asennoitumistavalla on suuri merkitys sille, miten ymmärrys ja tieto hyvästä hoidosta elävät kohtaamisen tasolla.

– Tärkeintä on olla läsnä ja saatavilla. Ne pienetkin kohtaamisen hetket ja onnistuminen hyvän tunnelman luomisessa tekevät tästä vanhustyöstä mielenkiintoisen maailman, Leena Papinaho kuvailee työtään.

Logoterapeuttisen ajattelutavan voima on siinä, että se rohkaisee hoitajaa tarkastelemaan omaa suhtautumistapaansa ja tunnistamaan omien valintojensa merkityksen. Se, miten hoitaja kohtaa muistisairaan ihmisen on aina valinta, joka pitäisi tehdä eettisesti valppaana.

 

Työn mielen löytäminen

Logoterapeuttinen ajattelutapa koskettaa hoitajaa henkilökohtaisella tasolla. Ihmisenä olemisen ja mielekkään elämän kysymykset ovat kaikille ihmisille yhteisiä. Hoitajan työssä on eri asia suorittaa mekaanisesti hoitotoimia kuin kohdata muistisairas ihminen ihmisenä, jonka elämänkokonaisuuteen tämäkin hetki ja päivä kuuluvat.
Työn mieltä kirkastaa se, että työssäoloaika on myös osa hoitajan ainutkertaista elämää. Ei siis ole yhdentekevää, miten hoitajan arvot elävät tekoina, millaisten tunteiden antaa johtaa työpäiväänsä ja millaisen henkilökohtaisen panoksen hän työhönsä antaa. Niistä rakentuu työn mieli, työn mielekkyys ja merkityksellisyys.

Vanhuuden Mieli – logoterapeuttista ajattelua vanhustyöhön Logoterapeuttinen ajattelu on nyt leviämässä ja juurtumassa niin muistisairaiden ihmisten hoitoon kuin laajemminkin vanhustyöhön Ikäinstituutin Vanhuuden Mieli – projektin kautta (RAY 2011–2014). Projektin päämääränä on vahvistaa ikääntyneiden mielen hyvinvointia.

Päämäärään pyritään kuulemalla ikääntyneiden ajatuksia mielen hyvinvoinnista ja siihen liittyvistä asioista. Projekti tuottaa tietoa ja välineitä mielen hyvinvoinnin tukemiseen. Hankkeessa kehitetään vertaisryhmätoimintaa ja koulutetaan ryhmänohjaajia. Lisäksi Vanhuuden Mieli -projektissa juurrutetaan logoterapeuttista ajattelua muistisairaiden ihmisten hoitoon. Se tapahtuu kehittämällä koulutus malli ja toteuttamalla kaksi pilottikoulutusta.

Ensimmäinen 15 op:n laajuinen Mahdollisuuksien Matka -koulutus käynnistyi Ikäinstituutissa tammikuussa 2012.

Lisätietoja Vanhuuden Mieli -projektista: www.ikainstituutti.fi, minna.laine@ikainstituutti.fi

Sivun alkuun


Comments are closed.